Kehityskeskustelu – kevään ilo vai painajainen?
Talossamme on ollut tapana käydä kehityskeskustelut alkukesällä ennen kuin väki kirmaa lomalaitumille. Kehityskeskustelu on sanana jotenkin kammottava, ja siitä helposti tulee tunne, että vain työntekijän pitää kehittyä. Ja sekin tapahtuu vasta ”puhuttelun” jälkeen. Mieluusti käytämmekin termiä tuumaustuokio, jotta olosta tulisi mukavampi ja keskustelusta tasapuolisempi.
Näissä tuokioissa käymme läpi työntekijän jaksamista ja siihen vaikuttavia tekijöitä, puntaroimme työnkuvaa ja selvitämme, onko asianosainen saanut riittävää ja hänen ”kielellään” esitettyä informaatiota yrityksen toiminnasta. Puhumme asioista, jotka vaikuttavat juuri tämän kyseisen ihmisen elämään ja arjen kulkuun. Mietimme myös, miten johtamista pitäisi kehittää ja onko johto ylipäänsä toiminut niin kuin hyvän johdon tulee toimia. Ja koska kyseessä on kehityskeskustelu, pohdimme, mikä olisi paras kehittymispolku itsekullekin. Toinen oppii tekemällä, toinen lukemalla. Toiselle sopii paremmin perusrutiini ja toinen kaipaa alituiseen uusia haasteita.
Yksi oleellisimpia asioita – ellei oleellisin – työssä jaksamisessa on työilmapiiri. Meillä ei ole hymy/irvinaama -mittaria ovensuussa eikä vuosittain teetetä ilmapiirikyselyita. Tämän kokoisessa talossa pitää pystyä aistimaan ilmapiiri ilman protokollaa. Tuumaustuokioissa saattaa silti tulla esiin asioita, joita ei oikein yleisesti kehtaa sanoa. Kahvikupin ääressä rupatellessa saattaakin tulla kerrottua mieltä vaivannut seikka, joka on salaa päässyt kasvamaan hiekanmurusta isoksi kiveksi, kun asiaa ei ole saanut julkituotua.
Jokainen ihminen tarvitsee tilan tulla kuulluksi. Meillä on sitä varten nyt kiikkustuoli. Toivottavasti siinä istuessa mielen reppu kevenee, ja lomalle pääsee ilman ajatusroskia.